Presidentti vaihtui, ulkopolitiikka ei

Sauli Niinistö on toiminut Suomen tasavallan
presidenttinä pian puolivuotta. Kuuden vuoden kausi on vasta aluillaan, mutta
joitain arvioita voidaan jo esittää siitä missä määrin vaihdos Mäntyniemessä on
vaikuttanut Suomen ulkopoliittiseen linjaan, jota meillä presidentti
valtiosäännön mukaan nykyään johtaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Tällä
hetkellä näyttää, että presidentti vaihtui, mutta muutos ei näy merkittävästi ainakaan ulkopolitiikassa.

Helsingin Sanomille viime viikolla antamassaan
haastattelussa (HS 15.8.2012 Niinistö näkee Putinin tiukentaneen otetta)
Niinistö arvioi, ettei Suomen ulkopoliittinen linja ole muuttunut hänen
presidenttikautensa alun jälkeen millään tavoin. Haastattelusta ilmeni, että
Niinistö näkee sopivana jatkaa edeltäjänsä presidentti Tarja Halosen linjaa
myös Suomen suhteissa Venäjään. Vaikka Niinistö ei vaalikampanjansa aikana
luvannut erityistä linjanmuutosta joillekin kokoomuksen ehdokkaan puolesta
alkuvuodesta kampanjoineille tahoille, asioiden muuttumattomuus on saattanut
tulla yllätyksenä.   

Aina toisen maailmansodan päättymisestä alkaen Suomen
presidentin tärkeimpiä tehtäviä ulkopolitiikan alueella on ollut suhteiden
hoitaminen ensin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän johtoon. Ensimmäisen
puolenvuoden kokemuksella näyttää, että Niinistö jatkaa jo presidentti J. K.
Paasikiven
vuonna 1946 aloittamaa ja erityisestä Urho Kekkosen vahvistamaa
Suomen presidenttien pitkää linjaa, jossa Suomen ja Venäjän suhteet pyritään
hoitamaan ensisijaisesti korkean tason henkilösuhteiden avulla. 

Kylmän sodan päättyminen oli Suomen ja sen itäisen naapurin
väleissä merkittävä muutos, mutta ei niin keskeinen kuin olisi voinut olla.
1990-luvun alussa YYA-sopimus purettiin ja Suomen puolelta katsottiin, etteivät
Pariisin rauhansopimuksen Suomen puolustukselle asettamat rajoitukset enää
sitoneet maatamme.  YYA-sopimuksen irtisanominen toi Suomelle
kansainvälispoliittisen liikkumavapauden ja johti menneiden vuosikymmenten
kriittiseen arviointiin historian näkökulmasta. Suomella oli ollut erityisasema
suhteessa Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana: ei liittolainen, muttei
YYA-sopimuksen johdosta täysin liittoutumatonkaan maa. Erityisaseman luoma
tausta näkyi siinä, ettei Suomi tehnyt useiden hajonneen suuravallan entisten
rajamaiden tavoin kylmän sodan päättymisen jälkeen selkeää vaihdosta idän
leiristä lännen leiriin. Ainostaan talouden alueella otettiin selkeä askel
länsi-integraatioon EU-jäsenyyden myötä. Puolan tai miehitettynä olleen Viron
tavoin Suomi ei 1990-luvun puolivälissä hakeutunut Naton jäseneksi. 
 

Molemmin puolisista ystävyyspuheista huolimatta
Neuvostoliitto kantoi kylmä sodan aikana jatkuvaa huolta Suomen ulkopoliittisen
linjan jatkuvuudesta.  Neuvostoliitto katsoi myös oikeudekseen käyttää
vaikutusvaltaa siinä, ketkä sen näkökulmasta oli sopivia henkilöitä johtamaan
Suomen ulkopolitiikkaa. Jos heräsi huoli liiasta liukumasta länteen, purivat
yöpakkaset, kuten talvella 1958 tai lähetettiin nootti, kuten syksyllä 1961.

Urho Kekkosen kauden päättymisen jälkeen Neuvostoliiton
viimeisenä vuosikymmenenä Suomen vaalit saatiin järjestää jotakuinkin ilman
ulkoista sekaantumista. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen naapurimme
mielenkiinto meni ensisijaisesti oman maan vallanjako-ongelmiin, talouskriisiin
ja Tšetšenian sotaan.  Sitä myötä kuin Venäjän nykyisten vallanpitäjien
ote 2000-luvun alusta on vahvistunut, kiinnostus myös naapurimaiden
turvallisuuspoliittisia ratkaisuja kohtaan on lisääntynyt. Venäjällä näytetään
ymmärtävän myös, kuten jo entisaikojen hallitsijoiden parissa, että
sisäpoliittisen ongelmien aikana on parempi suunnata huomiota ulkomaille.

Neuvostoliitto on olemassa enää historiankirjoissa, mutta
sen seuraajavaltio Venäjä on yhä kiinnostunut Suomen turvallispoliittisista
ratkaisuista ja ilmeisesti myös siitä, kuka Suomen ulkopolitiikkaa johtaa.
Viime kesäkuussa ennen presidentti Niinistön ja presidentti Vladimir Putinin ensitapaamista Venäjän
asevoimien komentaja kenraali Nikolai Makarov
kävi kylmän sodan ajalta tutun mallin mukaisesti säikyttämässä suomalaiset
juuri ennen maiden johtajien huipputapaamista. Makarov esitti puheessaan
syytöksiä Suomea lähentymisestä länteen, tuesta Georgialle ja jopa
sotilaallisesta valmistautumisesta Venäjään vastaan tavalla, jonka rinnalla neuvostomarsalkka
Dimitri Ustinovin puheet Urho
Kekkosella yhteisistä sotaharjoituksista vuonna 1978 kalpenivat.

Niinistön ja Putinin ensi kohtaaminen sujui ulkopäin seurattuna
kohtalaisesti. Yhteisessä lehdistötilaisuudessa Putin kertoi olevansa Suomen ja
Naton suhteista Makarovin linjoilla. Alkuvaikeuksista huolimatta ilmeistä on,
että Niinistön pyrkimyksenä on rakentaa Venäjän johtoon edeltäjiensä tavoin
luottamukselliset henkilökohtaiset välit. Se, että Niinistö kertoi Helsingin
Sanomille alkaneensa opiskella presidentti Mauno
Koiviston
jalanjäljissä Venäjää, kertoo tästä varsin paljon.

Kuriositeettina voidaan todeta, että Urho Kekkonen rakensi toimivat henkilösuhteensa
Neuvostoliiton johtoon tulkin välityksellä. Kekkosen kohdalla ja siinä
poliittisessa tilanteessa, jossa hän toimi, kyseessä saattoi olla myös
periaatteellinen tarve korostaa Suomen ja Neuvostoliiton erillisyyttä sillä,
että Kekkonen käytti omaa kieltä.  Kielikysymys on kuitenkin sivuseikka
siitä kokonaisuudessa, että näyttää ilmeiseltä, että riippumatta siitä kuka
Suomessa on presidenttinä, suhteet Venäjään hoidetaan pääpirteittäin kuten
ennekin. 

villejalovaara
Sosialidemokraatit Helsinki
Ehdolla eduskuntavaaleissa

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu vuodesta 2013, SDP:n valtuustoryhmän varapuheenjohtaja, Helsingin ja Turun yliopistojen dosentti. Ehdolla eduskuntaan 2023.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu